Niin... Valehtelisin jos väittäisin ettei niitä ole olleet viime päivät täynnä. Jotenkin on ollut vain sellainen käsittämättömän paha olo pitkin viikkoa, saattaa johtua monestakin asiasta. Työrytmiä yritän palautella, hassua vaan kun töitä ei ole vaikka huvittaisi ollakin jossakin muualla kuin vapaalla ja säästää ne vapaat sitten vaikka sinne seuraavalle listalle, jossa niitä todella kaivattaisiin.

Porukat kävi pyörähtämässä. Uskomatonta mutta totta, tunsin itseni vain surulliseksi. Epäilen kaiken johtuvan vain siitä, että tunnen niin valtavaa empatiaa äitini kiputiloja kohtaan ja itken hänen puolsetaan sitä, ettei mistään asiasta voi nauttia kivuitta. Käytiin Suokissa ja Lintsillä. Suokissa oli todella mahtava ilma ja paljon ihmisiä. En osannut nauttia siitäkään, päänsäryn takia olin lähinnä töykeä kaikille ja mietin vain miten Äitini jaksaa. No, toivottavasti muiden mielestä en ollut maailman kamalinta seuraa.

Illalla Linnanmäellä se sama olo valtasi minut taas. Olo, joka on ollut vieraanani aina Linnanmäellä vieraillessani. Sitä on vaikea selittää. Jotenkin vain aina siellä tulee sellainen olo, että jotain puuttuu, en kuulu muiden joukkoon. Olen nimennyt Linnanmäen pelkästään tämän kesän kokemuksien perusteella perhe-elämän helvetiksi ja paratiisiksi samassa paketissa. Sillä sitä se todella on, jos tarkastelee asiaa yhtään pintaa syvemmältä. En tiedä, näyttääkö se siltä pelkästään elämään katkeroituneen sinkkunaisen silmissä. Ehkä se on sitten sitä, kuka tietää.

Linnanmäestä ei tullut tälläkään kertaa nautittua, eli en osannut poistua tyylikkäästi paikalta silloin kun vielä oli hauskaa. Tuntui turhauttavalta olla seurassa, jossa yksi ei vanhuuden ja vesikammon puitteissa uskalla tulla kuin korkeintaan vuoristorataan, toinen on kipeä ja yrittää ehkä osittain myös peitellä sitä ja kolmas ei vain uskalla tulla laitteisiin kuin väen väkisin vääntämällä. Itsellä oli kaipuu jotenkin niihin lapsuuden aikoihin, jolloin kaikki oli toisin; laitteet olivat parempia ja viihdyttävämpiä. Mustekalassa pääsin kiinni siitä fiiliksestä; tuli mieleen lapsuuden kesät kotipihassa, mintunvihreä keinu, jossa mahanpohjaa kutitti samalla tavalla kuin mustekalassa nykyään. Tähän on kuitenkin tultu; keinua ei enään ole, kesät tuntuvat lyhyemmiltä ja maalle pääsee harvoin haistamaan edes pientä osaa siitä tunnelmasta, joka oli ennen. Ajat muuttuu ja muuttuneita asioita jää kaipaamaan.

Kiroan taas hetkeksi tämän työn. Olen ollut töissä muutaman tunnin, ensimmäinen asiakas minun aikanani tuli nyt. Viikonloput on aivan liian hiljaisia. Ei ehkä kannattaisi valittaa, kun muistaa aikoja, jolloin joka paikka on täynnä väkeä ja piste on niin kuuma, että tekisi mieli istua töiden jälkeen kylmään tynnyriin viilenemään. Hiljaisuus on vain juuri siksi pahasta, että se ikäänkuin ajaa minut takaisin oman pääni sisälle, uudestaan selvittämättömiin vanhoihin asioihin, mieltä kaivaviin muistoihin. Osaankohan ikinä elää vain yhtä päivää kerrallaan, itkemättä menneisyyden kipeitä kolhuja tai jonkun läheisen ongelmia? Ehkä aikanaan, ja toivottavasti niin.

En tiedä mitä tämä on ollut, tämä olotila joka minua on vaivannut viimeisen viikon. Kai sillä on jotain tekemistä hormoonitoiminnan kanssa kun melkein mikä tahansa on saanut minut itkemään. Satuhäiden katsominen televisiosta, kaunis lause tai runo jollain nettisivulla, muistorikas laulu, ex-rakkaan nettisivut, tekstiviesti ystävältä, pitkä sähköposti todella rakkaalta ihmiseltä, käynti kirkossa, häiriköivä asiakas käytävällä.... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Eilen iltana minulle iski paniikki. Opinnäytteen suhteen. Tuntuu etten koskaan saa sitä valmiiksi ja tuntuu että minua ei kiinnosta enää tuotteistaminen pätkääkään. Mitä järkeä on tehdä tuote, joka loppupeleissä päätyy käyttämättömäksi paketiksi retkimyyjälle. Ahdistaa se tunne että aika loppuu. Ajattelinkin ehdottaa, saanko vaihtaa aiheen siten, että teenkin analyysin, en tuotetta. Tiedän että se tulee olemaan liirumlaarum-paskaa mutta toisaalta eipä minua juuri tällä hetkellä helevetin persaukisena kiinnosta antaa joskus ihan hyviäkin ideoitani kellekään ilmaiseksi käyttöön. Keksikää itse, helevetti.

Onneksi tämä työ kuitenkin loppuu kohta. Pääsee kiinni ehkä normaaliin arkielämään tai sitten ei. Olen tuon saikun jälkeen ollut vieläkin kipeenä ja motivaatio on nollassa. Kyllä tämä elämä taas tästä. Kunhan saan ensin hetken tilittää pahaa oloani. Ja teen sen tänne. Ihan vain siksi ettei rakkaat ystävät siitä kärsi. ;)

Jatkan sanatonna Cafe-Espresso-Latte- sekoitusten juomista työpaikalla. Kunnes mahani menee sekaisin.Kaunko siihen on aikaa - se on vielä toistaiseksi testaamatta.

 "On joskus kasvoillasi kivun kartta
   ja joskus auringon seitti,
   ja tiedät olevasi vielä täällä. 
  Ei mikään tapahdu huomenna."

  -CMX- Kuolemaantuomitut-