Viikko on vierähtänyt nopeasti, tarkoitukseni oli kirjoittaa tänne toki aiemmin, mutta jotenkin tuntuu siltä että kiire vain on ollut liian kova. Aika on mennyt siivillä, vaikka konkreettisesti siellä en ole istunutkaa, ehkä sitten ensi viikolla. Suotavaa olisi.

Keikan jälkeisellä euforialla jaksoi ihmeen hyvin muutaman päivän, ennnenkö tappava arki koittikaan. Firman vuotuiset juhlat olivat hyvät kuten on tapana; taivaallista ruokaa, riittävästi juomaa, talo täynnä mukavia työkavereita ja hyvää tunnelmaa. Edes edellisen yön nukkumattomuus ei siinä paljon painanut. Ilta jatkui vielä keskustan kantapaikassani hetken aikaa ennenkö uni voitti. Salakavala väsymys olikin, meinnasin nukahtaa bussiin mikä yleensä on hyvin harvinaista, sen verran siellä aina joku ääntä on pitänyt....

Lauantai ja sunnuntai menikin tutussa "en-tehnyt-tänään-mitään" - fiiliksessä. Hain muutaman leffan ja pakkailin tavarani kasaan. Kumman autiolta voi sitten puolityhjä kämppä näyttääkin. Leffa olikin yllättävän rentouttavaa seuraa, varsinkaan kun ei ollut kyseessä mikään ajattelua vaativa dekkari. Mä en vaan jaksa niitä.

Maanantaina olin töissä ja lähes kuolin tylsyyteen. Ei sitten kerrassaan tapahtunut mitään. Illalla tapasin kahta työkaveriani, vietettiin mun pienimuotoisia läksiäisiä tai sitten ihan vaan tyttöjen iltaa; käytiin syömässä hyvin, juotiin muutama lasillinen viiniä ja käytiin leffassa. Rentoa tunnelmaa ihmisten parissa, jossa oikeasti viihdyn. :)

Tiistaina sain kuulla hieman ikävempiä uutisia. Sekä omalta kannaltani että yleisestikin. Minulle kerrottiin vuokrasopimukseni päättyvän perjantaina. Ihana tietää se kolme päivää aiemmin. Asiasta painui sellainen soppa, että sillä kiukulla millä sen taistelin loppuun, olisin varmaan elänyt ties kuinka kauan. Kiukku on käsittämätön olotila. Minusta sen voi lukea kuin avoimesta kirjasta. Rivi, toinen ja sen jälkeen räjähdys. Ihmettelen jokaista joka minun kanssani on keskiviikkona ollut tyynen rauhallisesti tekemisissä.Valitan, asiakkaat saivat katsella kiukutteluani vierestä, mutta joskus on parempi ettei anna periksi. Varsinkin kun luvassa muuten olisi viikon verran öitä ulkosalla. Hetken jo luulin, että suomen kielen yleisin sana on Vittu Saatana - Jumalaudalla ja perkeleellä höystettynä. Kiukuttaa vieläkin kun asiaa ajattelen. Arg! Onneksi ystävät ja illallinen vierailu siskon luona tasaannuttivat minut jälleen "normaaliksi".

Olen tässä miettinyt viime aikoina, liittyen tuohon yleisiin ikäviin uutisiin, miksi tunnen valtavaa empatiaa ja pahaa oloa muiden puolesta. On tapahtunut tosiaan sellaisia asioita, joita en olisi uskonut tuttavapiirissäni. Ajattelen koko aika miten asianomaiset jaksavat. Jotenkin on sellainen kädetön olo, kun ei tiedä mitä voisi tehdä, vaikka haluaisi näyttää kuinka pahoillaan on asioista, joita toiset joutuvat kokemaan. Tuntee niin valtavaa empatiaa, että se kääntyy pahaksi oloksi ja jatkuvaksi mietiskelyksi. Noh, tämä nyt taas on tällaista ajatusten virtaa. Virtaa joka ei koskaan lopu, joskus vain kuohut hiljenee.

Töiden jälkeen voisi mennä käymään Taiteiden yössä. Parhaat jutut siellä on varmasti siihen aikaan jo menneet, mutta ihan vain haistelemaan ilmapiiriä. Ystäväni on myös ystävänsä kanssa käymässä, viikonlopusta tulee varmasti melko rento. Hyvä niin. En nyt jaksaisi liian vakavaa maailmaa. Haluan vain hetken olla virran mukana, ottaa rennosti ja kulkea sinne minne nenä näyttää ja jalat vie. Vailla suunnitelmaa, vailla päämäärää. 

" Otan sakset istun ikkunalle
  hiuksesi sylissäni tuoksuvat työlle
  tuuli vie ne sormistani
  leikkimään kaupungin tomun kanssa

  Tiedän yhden pienen pojan
  se käy aamuisin järvellä ongella
  Valo on haalistanut vanhan kuvan
  veden pinnan ja puseron raidat

  Katselen poikaa matkan päästä
  etten säikytä sitä enkä kaloja
  Onkiretkestä on aikaa
  kosken niskaasi, sen kaari on muuttunut

  Nukahdat polveani vasten
  läpi metsikön takaisin ongelle
  Lasken sakset olen paikoillani
  etten säikytä teitä enkä kaloja

- Scandinavian Music Group - Etten säikytä kaloja -